Maailman kudetta eestaas uiden langaksi siihen tahtoisimme

Joskus epäilen tosiasiallisia motiivejani käsitöihin. Onko tarkoitukseni itse asiassa saada koskaan mitään valmiiksi? Tehdä hyödyllisiä töitä, saavuttaa jotain? Vai enemmänkin hypistellä, kosketella, haistella, pyöritellä värejä, inspiroitua malleista, miettiä mitä seuraavaksi voisi tehdä? Siitä lähtien kun 26 vuotta sitten opin lukemaan olen ollut koukussa mihin tahansa muoti- ja käsityölehtiin. Voisin lukea niitä tuntikausia - miettiä mitä tekisin toisin, mitä omaa jostain mallista voisi kehitellä, mikä olisi pakko saada, mitä ostaisin jos olisi rahaa, mitä ostaisin jos sitä olisi Suomessa saatavilla, mitä käyttäisin jos olisi kroppaa... Loppujen lopuksi minulle tärkeintä on itse tekeminen ja suunnittelu, ei lopputulos. Prosessi eikä projekti.

(Neule)prosessitekniikan opintoni saivat taas potkun eilisessä Helsingin neuletapaamisessa. Sain loppujen lopuksi tuotetuksi ainoastaan muutaman kerroksen hihan resoria, sillä niin huumaantunut olin kaikesta muusta, mitä oli nähtävillä. Niinan upouudet Phildarit: mitä malleja! Miksi minulla ei voi olla ranskattaren siroa vartta vaan olen tällainen perisuomalainen p***jalkainen tanttara? Kristiinan Knitting-lehti (ja upouusi kamera)! Marjutin Turku-langat! Minä en ole oranssin ystävä, mutta nyt olin myyty. Ja Turuust puheenollen: olipa ihanaa tavata vieraileva tähtemme Terde ihan livenä! Ja syksyn Modat, Interweavet ja Novitat - kuka ne sitten toikaan: oliko se Kristel, Päivii vai Päivi E? Ja kaikkein ihanimmat: Iriksen bambulanka! Ja Marian Louhisaaren villa!!! (jonka näkemisen jälkeen houkuttelin illalla pahaa-aavistamattoman CGE-fanin herraseuralaisen viikonloppuretkelle Varsinaiseen Suomeen.)

Kyllä, se on inspiraatio ja prosessi. Ei projekti.

Kotiin koukkasin Anttilan lankaosaston kautta, jossa olivat jo lähes kaikki syksyn uutuudet. Mitä minä oikein teen pätkävärjätyllä langalla? En mitään! Mutta katsokaa näitä värejä!


Isoveli valvoo.


Esitin neuletapaamisessa pessimistisiä arvioita siitä, että Novita-lehti ei varmaan löydä luokseni Espoon ainoalle asfaltoimattomalle kadulle ilman itkua ja hampaiden kiristystä. Mutta olinpas jälleen väärässä! Siellä se odotteli. Ja vaikka virallisterveellinen neulojasuositus kehottaakin esittämään kriittisiä näkemyksiä ko. lehteä kohtaan, olin silti varsin inspiroitu. Minähän olen syksy-talvineuleihminen ja tämä oli syksylehti. Eiväthän mallit nyt kaiken rehellisyyden nimissä mitään yksilöllisyyden huippuja olleet, mutta joukosta löytyi yhtä sun toista kivaa. Kuten esimerkiksi nämä.

Minähän tykkään eniten väkertää haastavia neuleita - kunnon kirjoneulekuviota, monimutkaisia palmikkoja ja jotain kaffefassettia - mutta kun pitäisi vetää jotain vaatetta niskaan, että voi mennä Tapiolan Stockalle shoppaamaan, tarttuu kaapista käteen yleensä jotain mustaa, tummansininstä tai harmaata. Tai muuten vain tosi simppeliä. Eli voiko tytöllä olla koskaan liikaa perusvaatteita. Tai kuten isoäitini aikanaan ilmaisi, hieman Henry Fordia mukaillen: värillä ei ole väliä, kunhan se on musta.


pieni jälkikirjoitus: Olen havainnut, että jostain ihme syystä kirjoitusteni otsikot liittyvät musiikkiin. (jos ei muuten, niin täytyyhän aina saada joku huono biisi soimaan vaikka Katin tai Susannan päässä...) Kuka siis tunnistaa ensin otsikkobiisin ja esittäjän?

Ja vielä pienempi ja viattomampi jälkikirjoitus: tänne en saanut ketään yllyttää. Ei varsinkaan Noroja katsomaan.