Ei aina käy niin kuin toivotaan

Joskus homma menee oikein urakalla käteen. Niin käteen, että täytyi pitää viikon raportointitauko, ennenkuin asiasta teki mieli edes puhua.

Edellisen postauksen lila takki näytti jotenkin nihkeältä ja päätin kostuttaa sitä kunnolla pinnan tasaamiseksi. Vain huomatakseni, että kostutus sai langan venähtämään oikein urakalla - takki kasvoi yhtäkkiä lähemmäs polvipituiseksi loimeksi, jossa oli kilometrin pituiset hihat.

Mikä avuksi? No joka neulojan salainen ase, kuivausrumpu tietenkin. Ensimmäinen kerta ei auttanut mitään. Takki takaisin rummutettavaksi, vähän lisää aikaa... ja ... ja ... ja Maailman pikkuisin huopunut, vyötärömittainen, vajaahihainen takki!!!Tähän kohtaan ei tule edes kommenttia. Jokainen voi päätellä itse, miksi sensuuri iski.
Takakappaleen palmikot ja nypyt ovat sentään aika sööttejä huopuneinakin. Ja onni onnettomuudessa, että tekeleen saa sentään ängettyä päälle. Kyllä siitä jotain vielä tulee. Mutta nyt ei äiti kyllä saanutkaan uutta villatakkia!

* * *

Mikä avuksi? Lohtulankaa tietysti!

Mutta mikä ihme minua vaivaa -tarvitsenko uudet silmälasit vai olenko vain viettänyt liikaa aikaa värisokeiden insinöörien seurassa, ja tauti on tarttunut? Kuvittelin tilaavani ihania kerman ja vaniljakastikkeen sävyjä. Kuinka kävi?

Kyllä. Se on persikka. Persikka.

Hei hei vaan taas vähäksi aikaa. Jos minua ei näy, olen ostamassa persikan kaveriksi kivipestyjä porkkanalahkeisia farkkuja ja pehmennyttämässä hiuksiani.